Jane Austen: Ylpeys & ennakkoluulo

Klassikoista tartuin nyt ensimmäistä kertaa Jane Austenin kirjoihin, siihen tunnetuimpaan, Ylpeys & Ennakkoluuloon. Kirja kertoo Bennettien perheestä. Herra ja rouva Bennetillä on viisi tytärtä ja  koska perintölain mukaan pikkuporvarisperheen tilukset menevät lähimmälle miespuoliselle perijälle, on varsinkin rouva Bennetillä kova kiire saada tyttäret hyviin naimisiin. Romaanin päähenkilöksi nousee Bennetien nokkelasanainen tytär Elisabeth, jonka kautta romaanin tapahtumat nähdään. Elisabethille siskoistaan rakkain on hyväsydäminen isosisko Jane. Elisabethin ja Janen huvitteluun keskittyvät pikkusiskot jäävät sivuosaan kirjassa. Rakkausromaaniin tarvitaan myös vastaparit ja heitä kirjassa ovat ylpeän ensivaikutelman itsestään antava herra Darcy ja romaanin alussa Janeen rakastuva herra Bingley sekä miellyttäväkäytöksinen herra Wickham.

Se juonesta. Olen muistaakseni nähnyt kirjasta tehdyn tv-sarjan(1995), mutta en onneksi muistanut juonesta läheskään kaikkea. Odotin kirjasta terävää ja älykästä kieltä ja romaani täytti odotukset. Näin mieslukijana arvelutti hieman kirjan olevan liian ihmissuhdemössöä, mutta se oli turha pelko.

Totta, kirja pyörii 1700-luvun loppupuolen avioliittokiemuroissa, mutta se tekee sen niin hyvin, että kunhan parinkymmenen sivun verran totuttelee  1800-luvun kielen muodollisuuksiin, niin kohta ei huomaakaan kun kirja on jo lopussa.

Austen on hyvä luomaan personallisia henkilöhahmoja. Päähenkilöitten lisäksi mieleenjäävät Bennettien perheen lakonista huumoria viljelevä isä, sekä koominen perheen tilusten perijä, herra Collins, jonka vuoroin Bennettien suuntaan alentuvat ja ylhäisen suosijansa lady De Bourgin edessä nöyristelevät repliikit ovat kerrassan herkullista luettavaa. De Bourgin ja Elizabethin loppusivujen keskustelu on myös suunpielet hymyyn nostava lukukokemus.

Ylpeydessä & Ennakkoluulo juonenkuljetus muistuttaa hedelmän kuorimista. Aluksi  näkyvissä on pelkkä kuori, mutta vähitellen henkilöiden todelliset luonteet paljastuvat ensivaikutelmien, huhupuheiden ja ennakkoluulojen alta. Austen käyttää romaanissa paljon kirjeitä paljastamaan juonen kannalta oleellisia tietoja; ratkaisu toimii erittäin hyvin.  Kaikenkaikkiaan erinomainen kirja. Jos ei ole Ylpeyttä & ennakkoluuloa lukenut, suosittelen lämpimästi tekemään niin.

Kaksi lyhyttä

 Tässäpä näin turhan pitkän tauon jälkeen taas mietteitä luetuista kirjoista. Tällä kerralla muistelen mitä on jäänyt mieleen kahdesta kirjasta, jotka olen lukenut ennen blogini aloittamista. Ne olivat kirjaston kirjoja, joten sitä mitä en enää muista, en ole voinut lisätä tarkistamalla kirjasta.

F.E.Sillanpää: Ihmiset suviyössä

Joskus yläasteella tuli luettua Sillaanpään Hurskas kurjuus. Kerrassaan ankea kirja, ja kun päähenkilöä syytetään aiheetta tappamisesta, tämä ei puolustaudu sanallakaan. Kirja on tässä suhteessa hengenheimolainen Albert Camus’n Sivullinen-romaanille(en tykännyt siitäkään…).

Hurskuun kurjuuden lukemisen jälkeen vierähtikin sitten vuosia, kunnes luin toisen Sillanpään kirjani, Ihmiset Suviyössä (ilmestynyt 1934). Lukukokemus  yllätti iloisesti, hieno kirja. Tarina tapahtuu maalais-miljöössä, jossa seurataan ihmisten elämää vuorokauden ajan. Luvassa rakkautta, kuolemaa, nuoruutta, vanhuutta ja rikos, nämä nyt ainakin muistan tapahtumista. Romaani  soljuu kauniisti eteenpäin ja kertoo tarinan ihmiselon kauneudesta ja sen rumemmastakin puolesta. Jos suomalaisen kirjallisuuden helmet kiiinnostavat, tässä yksi sellainen.

Leo Tolstoi: Sota ja rauha

Tolstoin tiiliskiviromaani on ollut haaveena lukea jo lukioajoista asti, ja puolitoista vuotta sitten  sain sen viimein loppuun asti luettua. Kirjan tapahtumat kertovat venäläisen ylimystön  elämästä Napoleonin Venäjän-sotaretken sävyttäminä vuosina. Kirjan päähenkilöitä ovat mm. miljoonaperinnön kirjan alussa saava hyväntahtoinen ja hiukan hölmö Pierre, ylpeä ja aikaansaava Andrei ja köyhtyneen aatelisperheen tytär Natasha.

Luin itse romaanista 70-luvulla julkaistun painoksen. On olemassa myös uudempi suomennos, jonka takakannessa mainostetaan sen sisältävän vähemmän taistelukohtauksia ja filosofiaa. Mielestäni 70-luvun versiossa olleet sodankuvaukset olivat ihan mielenkiintoisia ja hyvin kirjoitettuja, niitä luki ihan mielellään,

mutta sen filosofian vuoksi suosittelen lukemaan uudemman version. 70-luvun versio esimerkiksi päättyy yli 40:n sivun filosofiaosuuteen. Se käsittelee ajatusta, että yksittäiset ihmiset eivät aiheuta historian käänteitä, he vaan sattuvat olemaan pieniä rattaita historian isossa pyörässä, jossa asiat vain tapahtuvat.

Kaikenkaikkiaan Tolstoin eepos on vaikuttava ja lukemisen arvoinen, jos sivumäärä ei pelota. Erityisenä piirteenä kirjassa on nimettyjen henkilöhahmojen hurja määrä. En tiedä voittaako joku romaani tässä suhteessa Sodan ja rauhan, mutta lähellä ykkössijaa se on.