Stephen King: 22.11.63

                             Elonmerkkejä blogiin…Siitä lähtien kun nuorena poikana näin Paluu tulevaisuuteen-leffat, aikamatkustus on kiehtonut aiheena. Ja olenpa pohtinut joskus sitäkin, minkälainen U.S.A. olisi jos John F. Kennedyä ei olisi ammuttu. Ja kun Stephen Kingiltä ilmestyy kirja joka yhdistää nämä kaksi aihetta, niin tottahan toki semmoinen kirja pitää lukea.

                             Kirjan päähenkilö on äidinkielen opettaja Jake Epping Mainen osavaltiosta joka saa tietoonsa kuppilan varastohuoneessa olevasta ”kaninkolosta”, josta päätyy syyskuun yhdenteentoista vuoteen 1958. Jaken kamu on hyödyntänyt kaninkoloa bisneksissään ja sai sitten päähänsä estää John F. Kennedyn murhan, jotta ”hyvä” presidentti muuttaisi historian kulkua parempaan suuntaan esimerkiksi Vietnamin sodan suhteen. Kaverin jouduttua terveyssyistä luopumaan hankkeesta jättää hän tehtävän perinnöksi Jakelle. Ja niin alkaa matka 50-luvun lopun Amerikassa kohti Yhdysvaltain historian kuuluisimpia laukauksia Dallasissa 22.11.1963. Jaken kotiuduttua texasilaiseen Jodien pikkukaupunkiin, kuvaan astuu rakkaustarina, joka mutkistaa aikamatkaa entisestään.

                             Kingin kirja on erittäin onnistunut. Toki, kuten Hesarin kriitikko kirjoitti, itse pääaiheeseen päästäkseen on luettava monta sataa sivua (kirjassa on 862 sivua), mutta minä ainakin nautin hienosta 50-60-luvun ajankuvasta. Vaikka King korostaakin monta kertaa kuinka sen ajan Yhdysvallat ei ollut mikään auvoinen onnela, niin vastakohtana Dallasille, Jodien kaupunki on maalattu idyllisin pastellivärein. Ja mikäs siinä, pikkukaupunkikuvaus oli ainakin minusta nautittavaa luettavaa. Oikeastaan, minusta ainoa tylsä kohta koko kirjassa oli vain salamurhaaja Lee Harvey Oswaldin perhe-elämää valottava jakso. Ja kun sitten Jake Eppingin matka kohti Oswaldin lymypaikkaa kohtaan alkaa, tulee mieleen: toivottavasti tästä kirjasta vielä tehdään elokuva.

Kirjan kuvaus aikamatkailusta on ”uskottavaa”, mutta menneisyys taistelee myös vastaan, se ei halua itseään muutettavan. En nyt paljasta miten Kennedyn säilyminen hengissä kirjan mukaan muuttaa historiaa, mutta tietyt tapahtumat nyt eivät tunnu loogisilta. Toisaalta, aikamatkustuskaan ei taida olla järin loogista, joten Kingille sallittakoon taiteilijan vapaus.

                             En ole aiemmin lukenut yhtään Stephen Kingin kirjaa. Kingin kirjoitustyyli oli mielestäni erittäin miellyttävää ja vetävää, luinkin kirjan erittäin nopeassa tahdissa, mikä on tiiliskivikirjojen kohdalla itselleni harvinaista. Sääli että King kirjoittaa enimmäkseen kauhu-kirjoja, kun ne eivät minua nappaa. Pitänee tutustua kirjailijaan tuotantoon, jos sieltä löytyisi muunlaisiakin romaaneja. Mutta lopuksi, kehun sekä suosittelen tätä kirjaa, se on hieno aikaansaannos. Kirjasta kertoo se, että monen päivän päästä lukemisesta sitä huomaa ajattelevansa kirjan tarinaa ja entisajan Amerikan tunnelmaa. Ja harmittaa että hyllyssä ei odota 800:n sivun jatko-osaa tarinalle. Viisi tähteä.

                            

Blogista

Olen jo jonkun aikaa pohtinut josko laittaisin pisteen blogilleni. Varsin pian aloittamisen jälkeen huomasin että kirja-arvostelujen kirjoittamien on yllättävän työlästä. On aivan eri juttu kertoa mielipiteitään lukemisistaan tutuille, kuin kirjoittaa suht’koht eheä arvio kirjasta internettiin. Vaikka minulla ei ole harhakuvia siitä että blogini lukijoukko olisi iso, niin kun laittaa tekstiään nettiin, niin mukana on aina vähän turhankin paljon itsekritiikkiä. Se tekee kirjoittamisesta hidasta ja koska tarkoitus oli kirjoittaa jokaisesta luetusta kirjasta kommenttia, huomasin jopa että hidastelin kirjan lukemista ettei ”tarvisi” kirjoittaa blogia ”taas”.

Se oli jo aika surkuhupaista.

Päätin kuitenkin tänään etten ota blogiani pois bittiavaruudesta. Blogistani löytyy kuitenkin jokunen harvimaisemmasta  romaanista kirjoitettu arvio, esim. ei taida löytyä toista Heikki Sarvelan kirjan arvostelua. Joten olkoon kirja-arviot täällä luettavissa.

Kuten ensimmäisestä blogi-kirjoituksestani käy ilmi pelkäsin että blogini muuttuu kuolleeksi. On aika tunnustaa että niin on käynyt. Mutta jospa zombieita on olemassa… Eihän sitä tiedä vaikka joku kirja saisi minut vielä kirjoittamaankin, mutta en ota asiasta minkään sortin stressiä. Lähinnä ajattelen niin että jos joku googlaa jostakin kirjasta tai kirjailijasta josta löytyy tekstiä täältä, niin ehkä hän päätyy lukemaan myös muita tämän blogin merkintöjä. Jos joku tämän merkinnän lukee niin totean: adios! Ehkä kirjoitan lisää joskus tai sitten en.

Richard Adams: Ruohometsän kansa

”Asia on niin”, sanoi Kani, ”että sinä olet juuttunut kiinni”

A.A.Milne: Nalle Puh

Ruohometsän kansa(ilmestynyt vuonna 1972) aiheutti minulle suuria vaikeuksia loppuun asti lukemisessa. Onneksi en jättänyt sitä kuitenkaan kesken, sillä kirjan loppuosa oli hieno ja palkitseva.

Kirja kertoo kaniini Pähkinästä ja hänen kumppaneistaan, jotka lähtevät pakoon näkijän lahjoja omaavan Viikka-kaniinin vaistotessa että heidän silloista asuinpaikkaansa Sandlefordin kaniiniyhdyskuntaa uhkaa suuri vaara. Kun Viikan varoittelut eivät vakuuta yhdyskunnan owslaa eli johtojoukkoa, Pähkinän johdolla Viikka ja muutama muu kuten romaanin kuluessa hyvin merkittävään rooliin nouseva Isopää ja kekseliäs Vatukka lähtevät kohti turvallisempia seutuja. Matkalla kohdataan Esikon yhdyskunta, jonka aavemainen  tunnelma on hienosti kuvattu. Vihdoin kaniinit löytävät paikan johon perustaa oma yhdyskuntansa, mutta ongelmaksi nousee naaraiden puute. Välillä juonenkuljetuksen katkaisevat kanien toisilleen kertomat mytologiset tarinat, itse en niistä oikein välittänyt, mutta se on täysin makuasia.

Kirjan keskiosa oli mielestäni hiukan laahaava ja siihen juutuinkin kiinni muutamaksi viikoksi. Kaniinien matkat paikasta toiseen kuvataan hyvin yksityiskohtaisesti ja kun matkat eivät ole ihmisnäkökulmasta pitkiä, niin tylsistyin vähäsen. Kirjan loppuosa onkin sitten täyttä dynamiittia, kun Pähkinän johtamat kaniinit joutuvat selkkaukseen diktatuurisen Efrafan yhdyskunnan kanssa. Näkökulman vaihdos, siirtyminen katsomaan asioita välistä Efrafalaisten silmin tekee kirjalle hyvää. Efrafan johtajakaniini  kenraali Ratamo on kerrassaan mielenkiintoinen persoona, ja Richard Adamsilla on nostettava hattua että hän on luonut hahmosta ymmärrettävän, eikä vain kasvotonta viholllista. Muutenkin päähenkilöiden luonteenpiirteiden kuvailussa Richard Adams on parhaimmillaan. Pähkinä, lauman johtaja, kuvataan velvollisuudentuntoisena ja harkitsevaisena johtajana. Näkijä Viikka on myös muita kaniineja ihmetyttävän käytöksensä kanssa todellinen persoona, puhumattakaan suosikkihahmostani, Isopäästä, joka rohkeutensa ja lojaalisuutensa puolesta on todella sympaattinen hahmo.

Luontokuvaukset kirjassa ovat yksityiskohtaisia ja kauniita. Jos lukija vielä tuntee kukkia, niin kuvailut varmastikin kiinnostavat allekirjoittanutta enemmän. Adams luo kirjassaan hyvin uskottavan tuntuisen kuvauksen kaniinien elämästä ja luonteesta. Hän varoo inhimillistämästä kaniineja liikaa, ainoastaan ystävystyminen lokin kanssa rikkoo hieman uskottavuutta, mutta juonen rakentamisen kannalta ratkaisu on ymmärrettävä. Jokainen luku alkaa kirjallisuus-lainauksella, mikä on elegantti ratkaisu. Kuinkahan kauan kirjailija on kahlannut maailmankirjallisuutta löytääkseen sopivat sitaatit, sitä sopii pohtia.

Kaikenkaikkiaan, jos tämän nuorten ja aikuisten kirjallisuuden välimaastoon sijoittuva fantasiakirja kiinnostaa ja jaksaa lukea sen ensimmäiset 200 sivua, niin kannattaa lukea se toinenkin puolisko. Eläinrakkaille, varsinkin kaneja harrastaville, tämä kirjahan on aivan ehdoton valinta, se on selvä. Jos nyt tässä jonkun arvosanan antaisin kirjalle, niin, sanoisin että neljä tähteä.

Richard Powers: Laulut joita lauloimme

Satuin heräteostona muutamia vuosia sitten ostamaan tämän englanniksi vuonna 2003, suomeksi 2008 ilmestyneen romaanin. Kun sitten sain aikanaan aloitettua kirjan, oli lukuelämys voimakas. Luin kirjaa tosin reilun vuoden ajan (siinä on sivuja 968), mutta tauot lukemisessa eivät haitanneet.

Laulut joita lauloimme kertoo amerikkalaisen Strommin perheen ja sen sisarusten tarinan 40-luvulta nykyaikaan. Perhe saa alkunsa kun Saksan vainoja paennut juutalainen tiedemies tapaa mustaihoisen nuoren naisen ulkoilmakonsertin väentungoksessa. Molempia yhdistää rakkaus klassiseen musiikkiin. Yhteiskunnan rajoja rikkova rakkaus syttyy ja he perustavat perheen saaden kolme lasta, Jonahin, Josephin ja Ruthin.

Kirjan päähenkilönä ja kertojana toimii veljeksistä nuorempi Joseph. Hän seuraa läheltä Jonahin nousua laulajaksi musiikkimaailman huipulle, siinä määrässä missä se on ”värilliselle” mahdollista. Sisar Ruth puolestaan tempautuu mukaan mustaihoisten kansalaisoikeustaisteluun 60- ja 70-luvun kuumina vuosina. Joseph itse ajelehtii aikalailla päämäärättömästi elämässään.

Tarinaa kuljetetaan kahdessa tasossa, perheen tarinan alusta alkaen ja sisarusten ”nykyajassa”. Lopuksi aikatasot kiertyvät yhteen ja kirja loppuu realistisen kerronnan rikkovaan maagiseen loppuratkaisuun. Kirjan kieli on erittäin rikasta, mutta osa siitä jäi itselläni vähemmälle ymmärrykselle, koska en ole perehtynyt klassiseen musiikkiin, josta kirjassa kerrotaan hyvin yksityiskohtaisesti. Olisikin joskus kiva kuulla kommentti kirjan lukeneelta klassisesta musiikista tietävältä ihmiselta, kuvaako romaani klassisen musiikin maailmaa asiantuntevasti vai onko kirjailija ottanut sen suhteen taiteellisia vapauksia. Joka tapauksessa Powersin kirja sai minut arvostamaan klassista musaa enemmän, vaikka en sen hienouksista edelleenkään mitään ymmärrä.

Toinen teema kirjassa on mustien asema äärirasistiselta 50-luvulta kuohuvien 60- ja 70-lukujen kautta aina nykyaikaan asti. Kirjan aiheeseen liittyvien tositapahtumien kertominen täydensi kuvaani  afroamerikkaisten historiasta ja asemasta USA:ssa. Ja se historia on synkkää. Mieleen jäi muistaakseni 50-luvulla tapahtunut episodi, jossa reilu 10-vuotias musta poika piestiin ja hakattiin julmasti hengiltä Amerikan syvässä etelässä, hänen tervehdittyään valkoista tyttöä hieman epäsopivasti.

Hups, tästä piti tulla parin jo aikaisemmin lukemani kirjan lyhyt kommentointi-postaus, mutta tulikin täysimittainen teksti. Pahoittelen mahdollisia epätarkkuuksia ja tiettyä ”ylimalkaisuutta”, mutta aikaa ja energiaa ei kertakaikkiaan riittänyt yksityiskohtien tarkastamiseen näin yli vuosi sen jälkeen kun sain Powersin tiiliskivi-kirjan luettua. Mutta kaikenkaikkiaan, jos Yhdysvaltain historia, klassinen musiikki ja rikas kielellä leikittely kiinnostavat, tämä kirja kannattaa ehdottomasti lukea. Itsekin luen sen varmasti joskus uudestaan, kyseessä on yksi parhaista kirjoista, jonka olen lukenut.

Runoni Rakkaudesta ( toimittanut Salme Saure 1981)

Tässä blogissa en tule varmaankaan arvostelemaan runokirjoja paljoa, koska kirjoittajanlahjat eivät taida niiden analysoimiseen riittää. Runoja luen ja olen lukenut toki, vaikkakin vähänlaisesti. Niinpä koin tämän runokokoelman hyvänä tutustumisena etenkin suomen  tunnetuimpien runoilijoiden runoihin. Näistä monen tuotantoon haluan ehdottomasti tutustua enemmänkin.

Kirjan idea on ollut pyytää julkisuuden henkilöiden suosikkirunoja rakkaudesta. Kirjassa runoja esittelee 150 henkilöä. Koska jokainen käsittää rakkauden eri tavalla, kokoelmasta löytyy runoja Yrjö Jylhän isänmaallisesta runosta Markku Innon underground-runoon ja siitä taas A.A.Milnen Nalle Puh-runon kautta klassikkorunoilijoiden mm. Eino Leinon, Kaarlo Sarkian, Aaro Hellaakosken, Uuno Kailaksen ja Lauri Viidan runoihin. Ulkomaisia runoja on ehkä noin 40 prosenttia. Itämaisia runot ovat niissä hyvin edustettuna.

Kokoelmahan on ilmestynyt jo 80-luvun alussa, mutta eiväthän hyvät runot vanhene. Ja minusta ainakin on mielenkiintoista lukea monen jo edesmenneen kuuluisuuden runoesittelyä. Mitä itse runoesittelyihin tulee, taso vaihtelee, välillä tuntuu että lyhyt runo on yliselitetty esittelyssä, välillä taas valitsijat kertovat tosi mielenkiintoisia tarinoita siitä kuinka runo on liittynyt hänen elämäänsä. Esimerkkinä mainittakoon erään poliitikon koskettavan tarinan surutyöstä miehensä sairastuttua syöpään, ja kuinka hän valitsi P.Mustapään Muisto-nimisen runon kuolinilmoitukseen. Itse runo on lyhyt, tarina siihen liittyen herkistää lukemaan sen tavallista tarkemmin.

Kaikenkaikkiaan koin Runoni Rakkaudesta-kirjan onnistuneena kokoelmana.  Kuten sanoin, erityisesti vähänlaisesti runoja lukenut saa siitä eniten irti, siinä on paljon nimirunoilijoiden tunnettuja runoja, mutta varmaan useimmille löytyy 391:sta sivusta monta uuttakin tuttavuutta. Ja tuttuihin runoihinkin saa uusia kulmia esittelytarinoiden kautta.

Kaikkein suurimman vaikutuksen minuun kokoelman runoista teki Kaisu Pato-Ojan maaltamuutosta kertova riipaisevan kaunis runo Pielisen balladi. Postaus päätettäköön pieneen lainaukseen siitä: ”Väsyneenä hellin mielin/ saanko sanoa tämänkin/ sopu sisarusten kesken/ ilon tuopi arkeen, pyhään/ lapsennekin mallin saavat/ rakastavat toisiansa/ ketju jatkuu kauemmaksi/ elämälle arvon antaa.”

Jane Austen: Ylpeys & ennakkoluulo

Klassikoista tartuin nyt ensimmäistä kertaa Jane Austenin kirjoihin, siihen tunnetuimpaan, Ylpeys & Ennakkoluuloon. Kirja kertoo Bennettien perheestä. Herra ja rouva Bennetillä on viisi tytärtä ja  koska perintölain mukaan pikkuporvarisperheen tilukset menevät lähimmälle miespuoliselle perijälle, on varsinkin rouva Bennetillä kova kiire saada tyttäret hyviin naimisiin. Romaanin päähenkilöksi nousee Bennetien nokkelasanainen tytär Elisabeth, jonka kautta romaanin tapahtumat nähdään. Elisabethille siskoistaan rakkain on hyväsydäminen isosisko Jane. Elisabethin ja Janen huvitteluun keskittyvät pikkusiskot jäävät sivuosaan kirjassa. Rakkausromaaniin tarvitaan myös vastaparit ja heitä kirjassa ovat ylpeän ensivaikutelman itsestään antava herra Darcy ja romaanin alussa Janeen rakastuva herra Bingley sekä miellyttäväkäytöksinen herra Wickham.

Se juonesta. Olen muistaakseni nähnyt kirjasta tehdyn tv-sarjan(1995), mutta en onneksi muistanut juonesta läheskään kaikkea. Odotin kirjasta terävää ja älykästä kieltä ja romaani täytti odotukset. Näin mieslukijana arvelutti hieman kirjan olevan liian ihmissuhdemössöä, mutta se oli turha pelko.

Totta, kirja pyörii 1700-luvun loppupuolen avioliittokiemuroissa, mutta se tekee sen niin hyvin, että kunhan parinkymmenen sivun verran totuttelee  1800-luvun kielen muodollisuuksiin, niin kohta ei huomaakaan kun kirja on jo lopussa.

Austen on hyvä luomaan personallisia henkilöhahmoja. Päähenkilöitten lisäksi mieleenjäävät Bennettien perheen lakonista huumoria viljelevä isä, sekä koominen perheen tilusten perijä, herra Collins, jonka vuoroin Bennettien suuntaan alentuvat ja ylhäisen suosijansa lady De Bourgin edessä nöyristelevät repliikit ovat kerrassan herkullista luettavaa. De Bourgin ja Elizabethin loppusivujen keskustelu on myös suunpielet hymyyn nostava lukukokemus.

Ylpeydessä & Ennakkoluulo juonenkuljetus muistuttaa hedelmän kuorimista. Aluksi  näkyvissä on pelkkä kuori, mutta vähitellen henkilöiden todelliset luonteet paljastuvat ensivaikutelmien, huhupuheiden ja ennakkoluulojen alta. Austen käyttää romaanissa paljon kirjeitä paljastamaan juonen kannalta oleellisia tietoja; ratkaisu toimii erittäin hyvin.  Kaikenkaikkiaan erinomainen kirja. Jos ei ole Ylpeyttä & ennakkoluuloa lukenut, suosittelen lämpimästi tekemään niin.

Kaksi lyhyttä

 Tässäpä näin turhan pitkän tauon jälkeen taas mietteitä luetuista kirjoista. Tällä kerralla muistelen mitä on jäänyt mieleen kahdesta kirjasta, jotka olen lukenut ennen blogini aloittamista. Ne olivat kirjaston kirjoja, joten sitä mitä en enää muista, en ole voinut lisätä tarkistamalla kirjasta.

F.E.Sillanpää: Ihmiset suviyössä

Joskus yläasteella tuli luettua Sillaanpään Hurskas kurjuus. Kerrassaan ankea kirja, ja kun päähenkilöä syytetään aiheetta tappamisesta, tämä ei puolustaudu sanallakaan. Kirja on tässä suhteessa hengenheimolainen Albert Camus’n Sivullinen-romaanille(en tykännyt siitäkään…).

Hurskuun kurjuuden lukemisen jälkeen vierähtikin sitten vuosia, kunnes luin toisen Sillanpään kirjani, Ihmiset Suviyössä (ilmestynyt 1934). Lukukokemus  yllätti iloisesti, hieno kirja. Tarina tapahtuu maalais-miljöössä, jossa seurataan ihmisten elämää vuorokauden ajan. Luvassa rakkautta, kuolemaa, nuoruutta, vanhuutta ja rikos, nämä nyt ainakin muistan tapahtumista. Romaani  soljuu kauniisti eteenpäin ja kertoo tarinan ihmiselon kauneudesta ja sen rumemmastakin puolesta. Jos suomalaisen kirjallisuuden helmet kiiinnostavat, tässä yksi sellainen.

Leo Tolstoi: Sota ja rauha

Tolstoin tiiliskiviromaani on ollut haaveena lukea jo lukioajoista asti, ja puolitoista vuotta sitten  sain sen viimein loppuun asti luettua. Kirjan tapahtumat kertovat venäläisen ylimystön  elämästä Napoleonin Venäjän-sotaretken sävyttäminä vuosina. Kirjan päähenkilöitä ovat mm. miljoonaperinnön kirjan alussa saava hyväntahtoinen ja hiukan hölmö Pierre, ylpeä ja aikaansaava Andrei ja köyhtyneen aatelisperheen tytär Natasha.

Luin itse romaanista 70-luvulla julkaistun painoksen. On olemassa myös uudempi suomennos, jonka takakannessa mainostetaan sen sisältävän vähemmän taistelukohtauksia ja filosofiaa. Mielestäni 70-luvun versiossa olleet sodankuvaukset olivat ihan mielenkiintoisia ja hyvin kirjoitettuja, niitä luki ihan mielellään,

mutta sen filosofian vuoksi suosittelen lukemaan uudemman version. 70-luvun versio esimerkiksi päättyy yli 40:n sivun filosofiaosuuteen. Se käsittelee ajatusta, että yksittäiset ihmiset eivät aiheuta historian käänteitä, he vaan sattuvat olemaan pieniä rattaita historian isossa pyörässä, jossa asiat vain tapahtuvat.

Kaikenkaikkiaan Tolstoin eepos on vaikuttava ja lukemisen arvoinen, jos sivumäärä ei pelota. Erityisenä piirteenä kirjassa on nimettyjen henkilöhahmojen hurja määrä. En tiedä voittaako joku romaani tässä suhteessa Sodan ja rauhan, mutta lähellä ykkössijaa se on.