Satuin heräteostona muutamia vuosia sitten ostamaan tämän
englanniksi vuonna 2003, suomeksi 2008 ilmestyneen romaanin. Kun sitten sain
aikanaan aloitettua kirjan, oli lukuelämys voimakas. Luin kirjaa tosin reilun
vuoden ajan (siinä on sivuja 968), mutta tauot lukemisessa eivät haitanneet.
Laulut joita lauloimme kertoo amerikkalaisen Strommin
perheen ja sen sisarusten tarinan 40-luvulta nykyaikaan. Perhe saa alkunsa kun Saksan
vainoja paennut juutalainen tiedemies tapaa mustaihoisen nuoren naisen
ulkoilmakonsertin väentungoksessa. Molempia yhdistää rakkaus klassiseen
musiikkiin. Yhteiskunnan rajoja rikkova rakkaus syttyy ja he perustavat perheen
saaden kolme lasta, Jonahin, Josephin ja Ruthin.
Kirjan päähenkilönä ja kertojana toimii veljeksistä
nuorempi Joseph. Hän seuraa läheltä Jonahin nousua laulajaksi musiikkimaailman
huipulle, siinä määrässä missä se on ”värilliselle” mahdollista. Sisar Ruth
puolestaan tempautuu mukaan mustaihoisten kansalaisoikeustaisteluun 60- ja
70-luvun kuumina vuosina. Joseph itse ajelehtii aikalailla päämäärättömästi
elämässään.
Tarinaa kuljetetaan kahdessa tasossa, perheen tarinan
alusta alkaen ja sisarusten ”nykyajassa”. Lopuksi aikatasot kiertyvät yhteen ja
kirja loppuu realistisen kerronnan rikkovaan maagiseen loppuratkaisuun. Kirjan
kieli on erittäin rikasta, mutta osa siitä jäi itselläni vähemmälle
ymmärrykselle, koska en ole perehtynyt klassiseen musiikkiin, josta kirjassa
kerrotaan hyvin yksityiskohtaisesti. Olisikin joskus kiva kuulla kommentti
kirjan lukeneelta klassisesta musiikista tietävältä ihmiselta, kuvaako romaani
klassisen musiikin maailmaa asiantuntevasti vai onko kirjailija ottanut sen
suhteen taiteellisia vapauksia. Joka tapauksessa Powersin kirja sai minut
arvostamaan klassista musaa enemmän, vaikka en sen hienouksista edelleenkään
mitään ymmärrä.
Toinen teema kirjassa on mustien asema äärirasistiselta
50-luvulta kuohuvien 60- ja 70-lukujen kautta aina nykyaikaan asti. Kirjan
aiheeseen liittyvien tositapahtumien kertominen täydensi kuvaani afroamerikkaisten historiasta ja asemasta
USA:ssa. Ja se historia on synkkää. Mieleen jäi muistaakseni 50-luvulla
tapahtunut episodi, jossa reilu 10-vuotias musta poika piestiin ja hakattiin
julmasti hengiltä Amerikan syvässä etelässä, hänen tervehdittyään valkoista
tyttöä hieman epäsopivasti.
Hups, tästä piti tulla parin jo aikaisemmin lukemani
kirjan lyhyt kommentointi-postaus, mutta tulikin täysimittainen teksti.
Pahoittelen mahdollisia epätarkkuuksia ja tiettyä ”ylimalkaisuutta”, mutta
aikaa ja energiaa ei kertakaikkiaan riittänyt yksityiskohtien tarkastamiseen
näin yli vuosi sen jälkeen kun sain Powersin tiiliskivi-kirjan luettua. Mutta
kaikenkaikkiaan, jos Yhdysvaltain historia, klassinen musiikki ja rikas
kielellä leikittely kiinnostavat, tämä kirja kannattaa ehdottomasti lukea.
Itsekin luen sen varmasti joskus uudestaan, kyseessä on yksi parhaista
kirjoista, jonka olen lukenut.
