Richard Adams: Ruohometsän kansa

”Asia on niin”, sanoi Kani, ”että sinä olet juuttunut kiinni”

A.A.Milne: Nalle Puh

Ruohometsän kansa(ilmestynyt vuonna 1972) aiheutti minulle suuria vaikeuksia loppuun asti lukemisessa. Onneksi en jättänyt sitä kuitenkaan kesken, sillä kirjan loppuosa oli hieno ja palkitseva.

Kirja kertoo kaniini Pähkinästä ja hänen kumppaneistaan, jotka lähtevät pakoon näkijän lahjoja omaavan Viikka-kaniinin vaistotessa että heidän silloista asuinpaikkaansa Sandlefordin kaniiniyhdyskuntaa uhkaa suuri vaara. Kun Viikan varoittelut eivät vakuuta yhdyskunnan owslaa eli johtojoukkoa, Pähkinän johdolla Viikka ja muutama muu kuten romaanin kuluessa hyvin merkittävään rooliin nouseva Isopää ja kekseliäs Vatukka lähtevät kohti turvallisempia seutuja. Matkalla kohdataan Esikon yhdyskunta, jonka aavemainen  tunnelma on hienosti kuvattu. Vihdoin kaniinit löytävät paikan johon perustaa oma yhdyskuntansa, mutta ongelmaksi nousee naaraiden puute. Välillä juonenkuljetuksen katkaisevat kanien toisilleen kertomat mytologiset tarinat, itse en niistä oikein välittänyt, mutta se on täysin makuasia.

Kirjan keskiosa oli mielestäni hiukan laahaava ja siihen juutuinkin kiinni muutamaksi viikoksi. Kaniinien matkat paikasta toiseen kuvataan hyvin yksityiskohtaisesti ja kun matkat eivät ole ihmisnäkökulmasta pitkiä, niin tylsistyin vähäsen. Kirjan loppuosa onkin sitten täyttä dynamiittia, kun Pähkinän johtamat kaniinit joutuvat selkkaukseen diktatuurisen Efrafan yhdyskunnan kanssa. Näkökulman vaihdos, siirtyminen katsomaan asioita välistä Efrafalaisten silmin tekee kirjalle hyvää. Efrafan johtajakaniini  kenraali Ratamo on kerrassaan mielenkiintoinen persoona, ja Richard Adamsilla on nostettava hattua että hän on luonut hahmosta ymmärrettävän, eikä vain kasvotonta viholllista. Muutenkin päähenkilöiden luonteenpiirteiden kuvailussa Richard Adams on parhaimmillaan. Pähkinä, lauman johtaja, kuvataan velvollisuudentuntoisena ja harkitsevaisena johtajana. Näkijä Viikka on myös muita kaniineja ihmetyttävän käytöksensä kanssa todellinen persoona, puhumattakaan suosikkihahmostani, Isopäästä, joka rohkeutensa ja lojaalisuutensa puolesta on todella sympaattinen hahmo.

Luontokuvaukset kirjassa ovat yksityiskohtaisia ja kauniita. Jos lukija vielä tuntee kukkia, niin kuvailut varmastikin kiinnostavat allekirjoittanutta enemmän. Adams luo kirjassaan hyvin uskottavan tuntuisen kuvauksen kaniinien elämästä ja luonteesta. Hän varoo inhimillistämästä kaniineja liikaa, ainoastaan ystävystyminen lokin kanssa rikkoo hieman uskottavuutta, mutta juonen rakentamisen kannalta ratkaisu on ymmärrettävä. Jokainen luku alkaa kirjallisuus-lainauksella, mikä on elegantti ratkaisu. Kuinkahan kauan kirjailija on kahlannut maailmankirjallisuutta löytääkseen sopivat sitaatit, sitä sopii pohtia.

Kaikenkaikkiaan, jos tämän nuorten ja aikuisten kirjallisuuden välimaastoon sijoittuva fantasiakirja kiinnostaa ja jaksaa lukea sen ensimmäiset 200 sivua, niin kannattaa lukea se toinenkin puolisko. Eläinrakkaille, varsinkin kaneja harrastaville, tämä kirjahan on aivan ehdoton valinta, se on selvä. Jos nyt tässä jonkun arvosanan antaisin kirjalle, niin, sanoisin että neljä tähteä.

Richard Powers: Laulut joita lauloimme

Satuin heräteostona muutamia vuosia sitten ostamaan tämän englanniksi vuonna 2003, suomeksi 2008 ilmestyneen romaanin. Kun sitten sain aikanaan aloitettua kirjan, oli lukuelämys voimakas. Luin kirjaa tosin reilun vuoden ajan (siinä on sivuja 968), mutta tauot lukemisessa eivät haitanneet.

Laulut joita lauloimme kertoo amerikkalaisen Strommin perheen ja sen sisarusten tarinan 40-luvulta nykyaikaan. Perhe saa alkunsa kun Saksan vainoja paennut juutalainen tiedemies tapaa mustaihoisen nuoren naisen ulkoilmakonsertin väentungoksessa. Molempia yhdistää rakkaus klassiseen musiikkiin. Yhteiskunnan rajoja rikkova rakkaus syttyy ja he perustavat perheen saaden kolme lasta, Jonahin, Josephin ja Ruthin.

Kirjan päähenkilönä ja kertojana toimii veljeksistä nuorempi Joseph. Hän seuraa läheltä Jonahin nousua laulajaksi musiikkimaailman huipulle, siinä määrässä missä se on ”värilliselle” mahdollista. Sisar Ruth puolestaan tempautuu mukaan mustaihoisten kansalaisoikeustaisteluun 60- ja 70-luvun kuumina vuosina. Joseph itse ajelehtii aikalailla päämäärättömästi elämässään.

Tarinaa kuljetetaan kahdessa tasossa, perheen tarinan alusta alkaen ja sisarusten ”nykyajassa”. Lopuksi aikatasot kiertyvät yhteen ja kirja loppuu realistisen kerronnan rikkovaan maagiseen loppuratkaisuun. Kirjan kieli on erittäin rikasta, mutta osa siitä jäi itselläni vähemmälle ymmärrykselle, koska en ole perehtynyt klassiseen musiikkiin, josta kirjassa kerrotaan hyvin yksityiskohtaisesti. Olisikin joskus kiva kuulla kommentti kirjan lukeneelta klassisesta musiikista tietävältä ihmiselta, kuvaako romaani klassisen musiikin maailmaa asiantuntevasti vai onko kirjailija ottanut sen suhteen taiteellisia vapauksia. Joka tapauksessa Powersin kirja sai minut arvostamaan klassista musaa enemmän, vaikka en sen hienouksista edelleenkään mitään ymmärrä.

Toinen teema kirjassa on mustien asema äärirasistiselta 50-luvulta kuohuvien 60- ja 70-lukujen kautta aina nykyaikaan asti. Kirjan aiheeseen liittyvien tositapahtumien kertominen täydensi kuvaani  afroamerikkaisten historiasta ja asemasta USA:ssa. Ja se historia on synkkää. Mieleen jäi muistaakseni 50-luvulla tapahtunut episodi, jossa reilu 10-vuotias musta poika piestiin ja hakattiin julmasti hengiltä Amerikan syvässä etelässä, hänen tervehdittyään valkoista tyttöä hieman epäsopivasti.

Hups, tästä piti tulla parin jo aikaisemmin lukemani kirjan lyhyt kommentointi-postaus, mutta tulikin täysimittainen teksti. Pahoittelen mahdollisia epätarkkuuksia ja tiettyä ”ylimalkaisuutta”, mutta aikaa ja energiaa ei kertakaikkiaan riittänyt yksityiskohtien tarkastamiseen näin yli vuosi sen jälkeen kun sain Powersin tiiliskivi-kirjan luettua. Mutta kaikenkaikkiaan, jos Yhdysvaltain historia, klassinen musiikki ja rikas kielellä leikittely kiinnostavat, tämä kirja kannattaa ehdottomasti lukea. Itsekin luen sen varmasti joskus uudestaan, kyseessä on yksi parhaista kirjoista, jonka olen lukenut.

Runoni Rakkaudesta ( toimittanut Salme Saure 1981)

Tässä blogissa en tule varmaankaan arvostelemaan runokirjoja paljoa, koska kirjoittajanlahjat eivät taida niiden analysoimiseen riittää. Runoja luen ja olen lukenut toki, vaikkakin vähänlaisesti. Niinpä koin tämän runokokoelman hyvänä tutustumisena etenkin suomen  tunnetuimpien runoilijoiden runoihin. Näistä monen tuotantoon haluan ehdottomasti tutustua enemmänkin.

Kirjan idea on ollut pyytää julkisuuden henkilöiden suosikkirunoja rakkaudesta. Kirjassa runoja esittelee 150 henkilöä. Koska jokainen käsittää rakkauden eri tavalla, kokoelmasta löytyy runoja Yrjö Jylhän isänmaallisesta runosta Markku Innon underground-runoon ja siitä taas A.A.Milnen Nalle Puh-runon kautta klassikkorunoilijoiden mm. Eino Leinon, Kaarlo Sarkian, Aaro Hellaakosken, Uuno Kailaksen ja Lauri Viidan runoihin. Ulkomaisia runoja on ehkä noin 40 prosenttia. Itämaisia runot ovat niissä hyvin edustettuna.

Kokoelmahan on ilmestynyt jo 80-luvun alussa, mutta eiväthän hyvät runot vanhene. Ja minusta ainakin on mielenkiintoista lukea monen jo edesmenneen kuuluisuuden runoesittelyä. Mitä itse runoesittelyihin tulee, taso vaihtelee, välillä tuntuu että lyhyt runo on yliselitetty esittelyssä, välillä taas valitsijat kertovat tosi mielenkiintoisia tarinoita siitä kuinka runo on liittynyt hänen elämäänsä. Esimerkkinä mainittakoon erään poliitikon koskettavan tarinan surutyöstä miehensä sairastuttua syöpään, ja kuinka hän valitsi P.Mustapään Muisto-nimisen runon kuolinilmoitukseen. Itse runo on lyhyt, tarina siihen liittyen herkistää lukemaan sen tavallista tarkemmin.

Kaikenkaikkiaan koin Runoni Rakkaudesta-kirjan onnistuneena kokoelmana.  Kuten sanoin, erityisesti vähänlaisesti runoja lukenut saa siitä eniten irti, siinä on paljon nimirunoilijoiden tunnettuja runoja, mutta varmaan useimmille löytyy 391:sta sivusta monta uuttakin tuttavuutta. Ja tuttuihin runoihinkin saa uusia kulmia esittelytarinoiden kautta.

Kaikkein suurimman vaikutuksen minuun kokoelman runoista teki Kaisu Pato-Ojan maaltamuutosta kertova riipaisevan kaunis runo Pielisen balladi. Postaus päätettäköön pieneen lainaukseen siitä: ”Väsyneenä hellin mielin/ saanko sanoa tämänkin/ sopu sisarusten kesken/ ilon tuopi arkeen, pyhään/ lapsennekin mallin saavat/ rakastavat toisiansa/ ketju jatkuu kauemmaksi/ elämälle arvon antaa.”

Jane Austen: Ylpeys & ennakkoluulo

Klassikoista tartuin nyt ensimmäistä kertaa Jane Austenin kirjoihin, siihen tunnetuimpaan, Ylpeys & Ennakkoluuloon. Kirja kertoo Bennettien perheestä. Herra ja rouva Bennetillä on viisi tytärtä ja  koska perintölain mukaan pikkuporvarisperheen tilukset menevät lähimmälle miespuoliselle perijälle, on varsinkin rouva Bennetillä kova kiire saada tyttäret hyviin naimisiin. Romaanin päähenkilöksi nousee Bennetien nokkelasanainen tytär Elisabeth, jonka kautta romaanin tapahtumat nähdään. Elisabethille siskoistaan rakkain on hyväsydäminen isosisko Jane. Elisabethin ja Janen huvitteluun keskittyvät pikkusiskot jäävät sivuosaan kirjassa. Rakkausromaaniin tarvitaan myös vastaparit ja heitä kirjassa ovat ylpeän ensivaikutelman itsestään antava herra Darcy ja romaanin alussa Janeen rakastuva herra Bingley sekä miellyttäväkäytöksinen herra Wickham.

Se juonesta. Olen muistaakseni nähnyt kirjasta tehdyn tv-sarjan(1995), mutta en onneksi muistanut juonesta läheskään kaikkea. Odotin kirjasta terävää ja älykästä kieltä ja romaani täytti odotukset. Näin mieslukijana arvelutti hieman kirjan olevan liian ihmissuhdemössöä, mutta se oli turha pelko.

Totta, kirja pyörii 1700-luvun loppupuolen avioliittokiemuroissa, mutta se tekee sen niin hyvin, että kunhan parinkymmenen sivun verran totuttelee  1800-luvun kielen muodollisuuksiin, niin kohta ei huomaakaan kun kirja on jo lopussa.

Austen on hyvä luomaan personallisia henkilöhahmoja. Päähenkilöitten lisäksi mieleenjäävät Bennettien perheen lakonista huumoria viljelevä isä, sekä koominen perheen tilusten perijä, herra Collins, jonka vuoroin Bennettien suuntaan alentuvat ja ylhäisen suosijansa lady De Bourgin edessä nöyristelevät repliikit ovat kerrassan herkullista luettavaa. De Bourgin ja Elizabethin loppusivujen keskustelu on myös suunpielet hymyyn nostava lukukokemus.

Ylpeydessä & Ennakkoluulo juonenkuljetus muistuttaa hedelmän kuorimista. Aluksi  näkyvissä on pelkkä kuori, mutta vähitellen henkilöiden todelliset luonteet paljastuvat ensivaikutelmien, huhupuheiden ja ennakkoluulojen alta. Austen käyttää romaanissa paljon kirjeitä paljastamaan juonen kannalta oleellisia tietoja; ratkaisu toimii erittäin hyvin.  Kaikenkaikkiaan erinomainen kirja. Jos ei ole Ylpeyttä & ennakkoluuloa lukenut, suosittelen lämpimästi tekemään niin.

Kaksi lyhyttä

 Tässäpä näin turhan pitkän tauon jälkeen taas mietteitä luetuista kirjoista. Tällä kerralla muistelen mitä on jäänyt mieleen kahdesta kirjasta, jotka olen lukenut ennen blogini aloittamista. Ne olivat kirjaston kirjoja, joten sitä mitä en enää muista, en ole voinut lisätä tarkistamalla kirjasta.

F.E.Sillanpää: Ihmiset suviyössä

Joskus yläasteella tuli luettua Sillaanpään Hurskas kurjuus. Kerrassaan ankea kirja, ja kun päähenkilöä syytetään aiheetta tappamisesta, tämä ei puolustaudu sanallakaan. Kirja on tässä suhteessa hengenheimolainen Albert Camus’n Sivullinen-romaanille(en tykännyt siitäkään…).

Hurskuun kurjuuden lukemisen jälkeen vierähtikin sitten vuosia, kunnes luin toisen Sillanpään kirjani, Ihmiset Suviyössä (ilmestynyt 1934). Lukukokemus  yllätti iloisesti, hieno kirja. Tarina tapahtuu maalais-miljöössä, jossa seurataan ihmisten elämää vuorokauden ajan. Luvassa rakkautta, kuolemaa, nuoruutta, vanhuutta ja rikos, nämä nyt ainakin muistan tapahtumista. Romaani  soljuu kauniisti eteenpäin ja kertoo tarinan ihmiselon kauneudesta ja sen rumemmastakin puolesta. Jos suomalaisen kirjallisuuden helmet kiiinnostavat, tässä yksi sellainen.

Leo Tolstoi: Sota ja rauha

Tolstoin tiiliskiviromaani on ollut haaveena lukea jo lukioajoista asti, ja puolitoista vuotta sitten  sain sen viimein loppuun asti luettua. Kirjan tapahtumat kertovat venäläisen ylimystön  elämästä Napoleonin Venäjän-sotaretken sävyttäminä vuosina. Kirjan päähenkilöitä ovat mm. miljoonaperinnön kirjan alussa saava hyväntahtoinen ja hiukan hölmö Pierre, ylpeä ja aikaansaava Andrei ja köyhtyneen aatelisperheen tytär Natasha.

Luin itse romaanista 70-luvulla julkaistun painoksen. On olemassa myös uudempi suomennos, jonka takakannessa mainostetaan sen sisältävän vähemmän taistelukohtauksia ja filosofiaa. Mielestäni 70-luvun versiossa olleet sodankuvaukset olivat ihan mielenkiintoisia ja hyvin kirjoitettuja, niitä luki ihan mielellään,

mutta sen filosofian vuoksi suosittelen lukemaan uudemman version. 70-luvun versio esimerkiksi päättyy yli 40:n sivun filosofiaosuuteen. Se käsittelee ajatusta, että yksittäiset ihmiset eivät aiheuta historian käänteitä, he vaan sattuvat olemaan pieniä rattaita historian isossa pyörässä, jossa asiat vain tapahtuvat.

Kaikenkaikkiaan Tolstoin eepos on vaikuttava ja lukemisen arvoinen, jos sivumäärä ei pelota. Erityisenä piirteenä kirjassa on nimettyjen henkilöhahmojen hurja määrä. En tiedä voittaako joku romaani tässä suhteessa Sodan ja rauhan, mutta lähellä ykkössijaa se on.

Heikki Sarvela( Karl Henrik Hornborg): Taloista ja taipaleelta

Tapanani on monesti ”arpoa” kirja luettavaksi wikipedian satunnainen sivu-toiminnon kautta. Joskus se tuottaa hienon löydön kuten Esko-Pekka Tiitisen kaivoskaupunki-aiheisen romaanin Kiven Sylissä(jota muuten suosittelen lämpimästi), joskus vähän työläämmän teoksen niin kuin tämän Heikki Sarvelan tarinakokoelman Taloista ja taipaleelta. Mutta joka tapauksessa wikipediasta löytyy kirjoja, joita ei olisi tullut muuten ikinä luettua.

Taloista ja taipaleelta kirjan kirjoittaja Heikki Sarvela eli Karl Henrik Hornborg syntyi 1853 Inarissa ja kuoli 1921 Oulussa. Hän toimi opettajana useissa oppikouluissa, viimeksi Oulussa.Tämä tarinakokoelma on vuodelta 1898. Kokoelman kertomuksista moni on uskonnollinen, johtuneeko sitten Sarvelan taustasta pappisperheen lapsena, vaiko vain 1800-luvun loppupuolen yleisistä arvoista. Tässäpä katsaus 224-sivuisen kirjan antiin:

Puron sulho: Kaunis satu pojasta joka rakastui puroon.

Jatalampi: Tarina hirmutyöstä joka saa lammenkin veden samenemaan.

Nuotalla: Traaginen rakkaustarina. Sarvelan kerrontaa parhaimmillaan. Hienotunnelmainen kehystarina.

Asioitsija: Kokoelman parhaimmistoa edustava tarina. Kertoo alkoholistin perheen arkisesta päivästä. Kahviin riittänee jokaisella nykyään rahaa, mutta muuten arki tuntuu vähän muuttuneen 1800-luvun lopusta, kun viina vie perheen isää.

Marivainaja: Tässä tarinassa näkyy Sarvelan lämminsydäminen kirjoitustyyli, joskin päähenkilön mielisairauden syy on turhan dramatisoitu. Ottaa kantaa myös huutolaisten kovaan kohtaloon.

Talon piruja: Alleviivaavan hengellisellä opetuksella varustettu pieni kertomus. Ora et labora – rukoile ja tee työtä.

Rahan kaavoja: Rikkaan talon isäntää huijataan epäuskottavassa tarinassa.

Karsikko: Traagisesti keskeytyvät häät. Sarvelan kirjassa on paljon näitä hukkumistarinoita, peräti kolmessa kertomuksessa joku hukkuu.

Hänen puheensa: Tehtaan johtajan vanhat synnit pulpahtavat esiin. Sovitus tapahtuu vähän turhan helposti.

Enkeli ja piru: Hyvän ja paha taistelevat miehen sielusta tässä perijuurin uskonnollisessa tarinassa.

Oma kuvani: Yltiöromanttinen siirtolaistarina. Mikäpäs siinä, upposi minuun.

Elämän avain: Mielenkiintoinen ja todentuntuinen kertomus mielen järkkymisestä ja nuoruuden unelmien murenemisesta.

Heräämiseni: Kertomus metsään eksymisestä. Saa voimakkaan uskonnollisen sävyn lopussa. Taitavaa kerrontaa.

Milloinka Rooma perustettiin: Traaginen( kuten niin moni muukin tarina tässä kokoelmassa) kertomus vanhan ajan kouluelämästä. Melko liikuttava juttu.

Testamentti: Tämä kertomus on kirjan ehdoton helmi. Kyseessä on vain pieni tarina työteliäästä oman onnensa sepästä ja hänen jälkeläisistään, mutta kuitenkin tuntuu että jo tämän vuoksi kannatti lukea tämä kirja läpi. Tarina on kirjoitettu niin vetävästi, että koko ajan miettii että mitähän tapahtuu seuraavaksi. Ja loppuratkaisu on hyvin onnistunut. En nyt väitä että tätä kirjaa kannattaisi lainata vain tämän yhden tarinan takia, mutta jos sattuu kiinnostumaan tästä Heikki Sarvelan kirjasta, jonka harva lienee lukenut, niin ainakin minua ”Testamentti”-kertomus  palkitsi monien heikompien tarinoiden jälkeen.

Onnen saari: Kirjan päättää sadun muotoon puettu kertomus Raamatusta ja taivaasta.

P.S. Seuraavaksi on tarkoitua ryhtyä lukemaan kunnon tiiliskiviromaania, joten seuraavaan päivitykseen saattaa kulua taas aikaa. Sorry...